HARHALUULO

Viime viikonloppuna kilpailimme ponin kanssa ensimmäistä kertaa kesäloman jäljiltä. Vaikka kuukauden kisatauon jälkeinen jännitykseni olikin huipussaan vielä pelipäivän aamuna, se ei onnistunut pilaamaan suoritustani, vaikka toki jollain tavalla kipsissä radalla olen edelleen. Ohjelma oli meille tuttu, ja itselleni henkilökohtaisesti mukava yksinkertaisen muistettavuutensa vuoksi. Tästäkin huolimatta olin onnistunut treeneissä ratsastamaan aloituksen väärin - parikin kertaa peräkkäin. Mikä tietysti tärkeintä, kisatilanteessa minulla ei ollut pienintäkään ongelmaa radan muistamisessa kokonaisuudessaan. Alan selvästi saada varmuutta suorittamiseeni, eikä muistamattomuuteni ole enää niin hallitsevassa asemassa kuin ensimmäisinä kisavuosinani. 

Kilpailut käytiin pitkällä radalla, joka heikon hahmotuskykyni vuoksi aiheuttaa minulle omat haasteensa. Esimerkiksi ensimmäisen loivan kiemurani ratsastin pahasti pieleen. Tehdessäni virheen, tapahtuu suorituksieni tällä hetkellä suurin vahinko - hätäännyn ja ratsastan radan loppuun miltei lainkaan pystymättä ajattelemaan juuri sillä hetkellä käsillä olevaa askelta. Minun tulisi pyrkiä siihen, että kykenisin kaikesta huolimatta sekä muistamaan radan, että ratsastamaan jokaisen askeleen panostamalla siihen kaikkeni. "Jokaisesta askeleesta pitää pyrkiä tekemään jatkuvasti laadukkaampi ja täydellisempi. Suorita liikkeet teknisesti oikein, ja muista minne seuraavaksi olet matkalla." Haluan uskoa, että saadessani useampia ratoja alle olen kykeneväisempi toteuttamaan jokaisen näistä asioista samanaikaisesti. Mikään ei tapahdu itsestään, ja mm. juuri pitkillä radoilla minun tulee ratsastaa useammin oppiakseni suhteuttamaan pisteet ja etäisyydet.

Pääsin vihdoin suoritukseni jälkeen purkamaan valmentajalleni aitojen sisällä vellaavia tuntojani. Tilaisuuksia toki olisi ollut useasti aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa minusta tuntui, että sanat ja tunne sisälläni löysivät toisensa edes jossain muodossa. Kävimme välittömästi valmentajani kanssa läpi suoritukseni, kuten tavallista. Ensin analysoin tapahtuneen itse, ja valmentajani antaa tämän jälkeen oman palautteensa. Olin radalta poistuessani melko pettynyt ja täysin varma, ettei aikaansaannokseni riittäisi viimeistä sijaa pidemmälle. Omaan tasooni nähden tiedän kilpailevani osaavassa ja kokeneessa seurassa 2-, ja 3-tasoilla, joten pyrin asettamaan realistiset odotukseni mahdollisimman likelle kovaa tahtoani voittaa. Vaikka miten näkisin suoritukseni realistisessa valossa, en usko sen koskaan ohittavan voitontahtoani.

Aikataulumokani vuoksi minut järjestettiin ratsastamaan tuntia ennen luokkamme varsinaista alkua. Meitä kaikkia pyydettiin palkintojenjakoon yhdessä hevostemme kanssa, joten ratani jälkeen riisuimme ponilta varusteet, ja huoltojoukot yrittivät viilentää vanhustamme kaikin mahdollisin keinoin. Itse istahdin nestehukassa päätäni pidellen odottamaan muiden ratojen päättymistä. Kiitos, ja pahoitteluni järjestäjille sekä tuomareille pienestä säädöstä...

Lopulta valmistauduin nousemaan vielä kerran ponini selkään. Odotuksissani heijastelivat prosentit noin 55 pintaan. Tulosten selvittyä kuulin vain valmentajani sanovan "Nii, sä voitit !" Etsittyäni tovin katseellani piilokameraa, kysyin takaisin "Mitä? Emmä kuullu mitä sanottiin..." Vaikka toki todennäköisimmin vika kuulon sijaan oli ymmärryksessäni, kun kaksi paahtunutta aivosoluani eivät millään tahtoneet törmätä toisiinsa. Koko kilpailijapoppoomme palkittiin hienoista suorituksistaan luokkamme sponsorin Ylöjärven Puu Oy:n tuottein, sekä tietysti ruusukkein. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen tuolla säällä ratsastanut saa olla itsestään enemmän kuin ylpeä !

Vasta kotona selatessani vanhoja kilpailutuloksiamme huomasin, että päivän suorituksesta muodostui myös uusi ennätyksemme alue- ja kansallisista paraohjelmista. Radassa oli paljon parannettavaa, mutta on osattava olla edes osittain tyytyväinen sijoittuessaan. On jatkuvan kehittymisen kannalta olennaista huomata, että ahkera treenaamisemme tuottaa tuloksia, ja teemme jotain oikein.